Do you feel Asian, kysyi koomikko Theo Von korealaiselta Bobby Leeltä.
Hassun hölmö kysymys, sillä eihän omille tuntemuksille oikein ole vertailukohtaa. Nelikymppisenä sitä sisäistä fiilistä voi yrittää verrata omaan historiaansa, mutta ihmisen muistot ovat petollisia, ja toisaalta nykyhetken tuntemuksetkin vaihtelevat päivästä toiseen. Hankalaa tai ei, ajattelin yrittää kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun takana on kohta neljä vuosikymmentä elämää.
Tunnenko itseni nelikymppiseksi?
Vanheneminen suhteessa muihin
Mitä ikinä minä olenkin, olen sitä suhteessa muihin. Nyt nelikymppisenä ympärillä on sen verran paljon itseäni nuorempia ihmisiä, että alan yhä useammin tuntea itseni aikuiseksi.
Kun vielä hetki sitten jääkiekkomaajoukkueessa pelasi itseäni vanhempia tai suunnilleen saman ikäisiä pelaajia, nykyään siellä pelaavat vaikuttavat pojilta. Jos jostain löytyy minun ikäiseni urheilija, hän on yleensä ex-urheilija tai ainakin aivan absoluuttista veteraaniosastoa.
Kun aiemmin roolini työelämässä oli usein olla sellainen nuori haastaja, joka saattoi turvallisesti tuoda räväköitäkin ideoita pöytään, olen nykyään yhä useammin neukkarissa sieltä kokeneemmasta päästä. Aiemmin nuoresta iästä johtuen ulkoinen auktoriteettini oli vähäinen, joten monissa tilanteissa oli tehokasta haastaa ja ilmaista asioita jopa vähän kärkkäästi. En uhannut kenenkään asemaa, sillä olin vain nuori touhuaja, ja pehmeämpi ilmaisutapa olisi ollut helppo sivuuttaa. Viime vuosina olen herännyt siihen, että kun muut ovat nuorempia, sanomisillani on enemmän painoarvoa, enkä voi enää laukoa mitä hyvänsä ja miten hyvänsä. Minun kannattaa lähestyä tilanteita vähän sokraattisemmin, etteivät muut vaikene ja vetäydy.
Enkä viitsi edes mainita, miltä tuntui, kun kävin Kalliossa baarissa vuosien tauon jälkeen. Arjessa omaa keski-ikäisyyttään ei huomaa, sillä puoliso ja parhaat kaverit vanhenevat samaa tahtia, ja leikkipaikalla olevat faijakollegat ovat samaa ikäluokkaa. Mutta annas olla, kun poistuu oman kaverikuplansa ulkopuolelle, niin keski-ikäisyys tulee vastaan vähän joka kohdassa.
Kaikkein selkeimmin oma aikuisuus näkyy suhteessa lapsiini. Heidän silmissään olen aina auktoriteettiasemassa, ja se asettaa paineita toimia fiksusti. Mitä teenkin, minua katsotaan ja matkitaan. Olen myös ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa elämäni suurin vastuu ei liity minuun itseeni vaan muihin ihmisiin, ja se tuo omanlaistaan vakavuutta valintoihini. En voi tehdä päätöksiä enää ensi sijassa siitä näkökulmasta, mikä minusta tuntuu hyvältä, vaan siitä, mikä on lapsille parasta.
Vanhemmuus on vaikuttanut henkiseen vanhenemiseeni selvästi eniten, ja on hyvin vaikeaa arvioida, mikä osa tapahtuneesta muutoksesta johtuu ihan vain ikävuosista ja mikä tästä uudesta vastuusta, joka kohdalleni on osunut.
Suhde omaan itseeni
Olen aina kipuillut joidenkin ominaisuuksieni kanssa. Esimerkiksi sen, että tykkään aloittaa asioita enemmän kuin viimeistellä niitä maaliin, tai sen, etten tee töitä tasaisesti kahdeksaa tuntia joka päivä niin kuin jotkut työkaverini, vaan ennemminkin tehokkaissa rypäyksissä.
En ole vielä päässyt täysin sinuiksi kaikkien piirteideni kanssa, mutta olen alkanut tunnistaa niitä enemmän ominaisuuksina kuin ongelmina ja yrittänyt opetella pelaamaan vahvuuksillani. Esimerkiksi yritän olla pakottamatta itseäni siihen tasaisen tyypin sapluunaan, ja sallin itseni tehdä enemmän juttuja silloin, kun innostus on suuri, ja vähemmän silloin, kun asiat tuntuvat väkinäisiltä. Annan itseni innostua ja aloittaa juttuja ja delegoin niitä sitten eteenpäin, kun into loppuu. Tällä tavalla jälki on parempaa ja tekeminen kevyempää.
Samalla huomaan, että valitettavasti vieläkin välitän siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Tämä tauti ei taida mennä pois iän myötä lainkaan, sillä vanhempien ikäpolvellakin näyttää olevan samaa vikaa. Joskus nuorempana ajatteli, että miksi keski-ikäinen välittäisi muiden mietteistä, kun hän on joka tapauksessa menetetty tapaus, mutta niin sitä vain se sosiaalinen eläin pyrkii säännöllisesti pintaan.
Sellainen muutos toiminnassani on, että vaikka olen vieläkin aika helposti innostuvaa sorttia, huomaan nykyään pelaavani joitain tilanteita mielessäni läpi jo ennen kuin homma kehittyy pidemmälle ja totean vaivannäön turhaksi.
Yhä useammin tuntuu, että olen nähnyt vastaavan näytelmän jo ennenkin, enkä sen takia viitsi edes aloittaa. Esimerkiksi töissä, kun taloon tulee uusi päällikkö, hän yleensä keksii jonkin prosessiparannushankkeen, jonka lopputulemana on tehdä asia jotakuinkin niin kuin ennenkin, mutta uusilla termeillä, tai hankitaan jokin uusi järjestelmä, jossa on vähän eri ongelmat kuin edellisessä.
Positiivinen tulkinta tästä ajatusmallista on, että pelisilmä on kehittynyt, ja negatiivinen, että olen kyynistynyt. Onneksi tätä kyynisyyttä ei tapahdu ihan joka hetki, ja onnistun säilyttämään innostuneen mieleni suurimmassa osassa asioita.
Rajallinen aika luo neljänkympin kriisin
Ehdottomasti isoin muutos tässä neljänkympin kieppeillä on tullut suhteessa aikaan.
Nelikymppisen ihmisen omat vanhemmat ovat helposti yli seitsemänkymppisiä, ja jossain noilla haminoilla ihminen ikääntyy vauhdilla. Vanhemmat muuttuvat fiksuista aikuisista vanhuksiksi, ja pikku hiljaa esikuvista huollettaviksi. Tätä vanhenemista on ollut raskasta sulattaa ja kaihoisaa katsella, kun olen tajunnut, että yhteisiä jouluja ja juhlahetkiä on jäljellä enää jokunen.
Vanhempiensa vanhenemista vahdatessa sitä tajuaa myös oman kuolevaisuutensa. Minullakin on tehokasta peliaikaa jäljellä enää rajallisesti. Rajallinen aika näkyy konkreettisesti esimerkiksi sijoituspuolella. Jos esimerkiksi haluaisin tässä vaiheessa matkaa ostaa nipun sijoitusasuntoja eläkevuosien tueksi, tulisi jo kiire maksaa lainat pois ennen työuran loppua. Kun tarjolla olevia laina-aikoja pidennettiin 35 vuoteen asti, laina-ajan lopussa minulla olisi noin viisi vuotta siihen, että keskimääräisen suomalaisen miehen elinikä tulisi vastaan.
Olen tajunnut, että jos asioita aikoo tehdä, niitä pitää tehdä nyt, sillä kohta keho, mieli eikä pankkikaan anna enää myöden. Tästä kiireen tajuamisesta varmaan kumpuaa se kuuluisa keski-iän kriisi, mutta toisaalta se voi toimia myös positiivisena pukkauksena eteenpäin.
Kuolevaisuus voimavarana
Kun kuolema kolkuttaa, jos ei oven takana, niin ainakin käsitettävissä olevan ajan päässä, on kuolemattomuus alkanut kiinnostaa. Käytännössä kiinnostus on kohdistunut omaan kehooni: hyvällä tasolla olevat kolesterolit, verenpaineet, viskeraalirasvat ja ihan peruspainonhallintakin edustavat minulle terveempää vanhuutta ja siten pidempää peliaikaa. Toivoisin, että pääsen nauttimaan pidempään myös lapsenlapsieni touhuista, jos nyt sellaisia osuisi kohdalle.
Terveen vanhuuden tavoittelu näkyy siinäkin, että olen tietoisesti yrittänyt siirtää fokukseni liikunnan saralla pois maksimisuoritusten metsästämisestä ja enemmän pitkään peliin. Kova suorituskyky tässä hetkessä voi korreloida negatiivisesti kohtuullisen suorituskyvyn kanssa vähän vanhempana, sillä kovan suorituskyvyn tavoittelu nostaa riskiä rikkoa itsensä. Esimerkiksi kovan penkkipunnerrusmaksimin sijaan yritän pitää sarjapainot kohtuullisina ja tavoittelen komeita rintalihaksia.
Liikunta on edelleen hirveän kivaa, mutta mukaan on tullut enemmän malttia ihan luontaisesti ja myös pakon kautta. Raa’alla suorituskyvyllä mitattuna olen aikalailla elämäni kunnossa: salilla liikkuu monissa liikkeissä isoimmat painot koskaan, rasvaprosentti on kuosissa ja kestävyyskuntoakin on kohtuullisesti, mutta ketteryys ja palautuminen rajoittavat menoa. En voi touhuta ihan niin kuin mieli tekisi.
Huomaan esimerkiksi, ettei minusta enää ole noin vain kokeilemaan uusia lajeja ihan tuosta vain. Kun kävin pelaamassa koripalloa kavereiden kanssa, koko pelin ajan tuntui siltä, että kohta poksahtaa nilkka, ja koko seuraavan viikon kaiken maailman pikkulihakset olivat tulessa. Kontaktilajeja en viitsi edes testata, vaikka niistä nuorempana nautinkin, sillä vaikkapa polven poksahdus saattaisi jäädä pysyväksi vaivaksi ja saisi ainakin meidän arjen korttitalon kaatumaan.
Omasta kehosta huolehtiminen kiinnostaa, mutta samalla siitä on tullut jonkinlainen välttämättömyys. Esimerkiksi tänään kaupassa harkitsin kanansiipien ostamista iltasnäkiksi, mutta seuraava ajatukseni oli, etten ehkä viitsi huonontaa yöuniani sillä suolamäärällä. Kun nuorempana pystyin helposti syömään perhepitsan iltapalaksi, nykyään tuollaisesta raskaasta iltaruoasta seuraa samanlainen olo kuin kevyestä juopottelusta. Ei ennen ollut tällaista.
Onko nelikymppisyys elämän parasta aikaa?
Tässä ruuhkavuosien keskellä meno on sen verran kuormittavaa, että huomaan ajoittain haikailevani opiskeluaikojen kevyeen vapauteen, jossa saattoi tulla ja mennä oman mielensä mukaan. Jos jotain toivoisin muuttavani, niin tuon vapauden entistäkin maksimaalisempaa hyödyntämistä. Aika kultaa muistoja, mutta olihan se helppoa ja yksinkertaista elämää.
Huolesta ja kuormasta huolimatta sanoisin, että kokonaisuutena tämä nelikymppisyys on aika hyvää aikaa. Olen varakkaampi, vahvempi ja rohkenen sanoa, että myös viisaampi kuin aiemmin. Parasta on, että elämällä on ensi kertaa selvä tarkoitus: tarjota lapsille henkisesti, fyysisesti ja taloudellisestikin turvallinen kasvuympäristö ja kasvattaa heistä hyviä ja omatoimisia ihmisiä. Tällaiselle eksistentiaaliseen tuskailuun taipuvaiselle tämä tarkoituksen löytäminen on iso juttu.
Jos jaksoit tänne asti, kommentoi tekstiä tässä tai twitterin puolella, ja jaa se ihmeessä somessasi:
Vastaa