Isien vuoro: Ali Omar - Yrittäjä, bisnesenkeli, isä

Isien vuoro on haastattelusarja, jossa miehet puhuvat isyydestä.

Vanhemmuudesta puhutaan usein lähinnä äitien näkökulmasta, eikä muiden isien kokemuksia juuri kuule. Isyyskeskustelu painottuu helposti siihen, miten väsyttävää ja kiireistä lapsiperheen arki on, vaikka siihen kuuluu paljon muutakin. Sarja tarjoaa tuoreille isille rehellisen näkymän isyyteen, ja vähemmän tuoreille isille vertaistukea sekä uusia näkökulmia elämään.

Kuulin Ali Omaria varmaankin ensimmäisen kerran Puheenaihe-podcastissa, ja hänen ajatuksensa vanhemmuudesta, jaksamisesta ja aivojen kapasiteetin ylläpidosta herättivät heti kiinnostukseni. Sen jälkeen olen alkanut seurata hänen mikrosparrejaan – napakoita, noin 60-sekuntisia ajatelmia, joita hän jakaa LinkedInissä – sekä hänen Caleido.io-podcastiaan, jossa hän käsittelee työelämää ja elämänhallintaa kiinnostavalla tavalla.

Ali vaikuttaa oman tiensä kulkijana, joka ei kaihda haastaa ihmisten ajattelua joskus kärkevilläkin näkökulmillaan. Hänen taustansa on monipuolinen ja vaikuttava: hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta hänen uransa on vienyt hänet laajalle – exit kasvuyrityksestä, enkelisijoituksia kymmeniin yhtiöihin ja oma, uusi startup, Caleido.io:n. Tämän kaiken ohella hän jakaa aktiivisesti ajatuksiaan ja pyrkii tekemään maailmasta vähän selkeämmän paikan.

Kun mietin, kenen ajatuksia haluaisin tuoda esiin Isien vuoro -haastattelusarjassa, Ali nousi nopeasti mieleeni. Hänen kykynsä yhdistää isyys, arjen paineet ja kunnianhimoiset tavoitteet tarjoaa ainutlaatuisen näkökulman, joka varmasti inspiroi ja haastaa lukijoitani. Yritän päästä tässä haastattelussa syvemmälle Alin ajatuksiin isyydestä, tasapainosta ja siitä, miten arjestaan voi suoriutua kunnialla.

Ali Omar, siltä varalta ettei joku tunne sinua, kerro aluksi vähän itsestäsi: Kuka olet, mistä tulet ja minne olet menossa?

Ali Omar, isäni on kotoisin Somaliasta, äiti Suomesta. Lapsuuden olen viettänyt Hyrynsalmella, Kainuussa. En tiedä mihin olen menossa, mutta sen tiedän, että eteenpäin. Aikanaan kuolen. Olen luvannut itselleni, että aion olla kuolemaani saakka tyytymätön ja haluta jotain uutta ja edistyä.

Minkälainen perhe sinulla on?

Olemme olleet vaimoni kanssa naimisissa 27 vuotta. Menimme nuorena naimisiin. Yksi lapsi, poika, 11 vuotta.

Vanhemmuusperiaatteet

Selitä noin 100 sanalla jollekin, joka ei ole sitä kokenut: Miltä isänä oleminen tuntuu?

Koen lapsen kasvattamisen pyhänä vastuuna, joka on minulle annettu. En voisi koskaan antaa anteeksi itselleni, jos poikani sanoisi joskus vanhempana, että en hoitanut hommaani hyvin. Kiitosta en tule todennäköisesti saamaan, mutta suhteessa tavoitteisiini en saa epäonnistua. Koen, että homma on ihan hyvällä uralla. Poikani on perinyt paljon piirteitä vaimoltani, joten sekin on mukava asia. Vaimoni on tolkku ja käytännöllinen. Minä en niinkään.

Omalla kohdallani jotkin periaatteet, joita pidin itsestäänselvinä ennen isäksi tuloa, eivät kestäneetkään törmäystä lapsiperheen todellisuuden kanssa. Mitkä periaatteet sinulla joutivat romukoppaan? Entä minkälaisia periaatteita olet pyrkinyt toteuttamaan isänä ja lastenkasvatuksessa?

Maailma on nykyään liian pumpuloitu lapsille. Säröjä, vaikeuksia ja haasteita pitää olla, koska elämä on täynnä niitä. Lapsen myös pitää oppia näkemään vaivaa ja ylittämään itsensä. Se kasvattaa resilienssiä.
Romukoppaan joutaa ylenmäärin selittely ja “kuin aikuiselle puhuminen” (lapset eivät 11-v ikäänkään menessä ymmärrä monimutkaisia lauserakenteita…). Jotenkin täydellisen itsekurin odottaminen vanhemmilta on aivan absurdia. Harvalla on lehmän hermot ja valtava resilienssi. Kun kasvattaa lapset sopivalla kurilla (en tarkoita vanhan ajan kuria…), niin tarpeettomilta episodeilta välttyy – puolin ja toisin.

Lasten ikävaiheet

Lapsesi on jo vähän vanhempi kuin omani. Mitä minulla on vielä edessä? Mitkä lasten ikävaiheet muistat olleen erityisen haastavia? Entä mitkä parhaita?

Itselleni lapsi ei hirveästi antanut sisäisesti ennen viidettä ikävuotta. Toki se oli kivaa, mutta hänen tarpeidensa äärellä oltiin koko ajan. Tein kovasti töitä, joten vuodet vierivät nopeasti.
Hiekkalaatikon äärellä istuskelu oli minulle ei-mielekästä aikaa. Nautin keskustelusta, mutta pikkulapselta sitä ei hirveästi saa.
Koska olen opettanut poikani kuriin oman turvallisuuden ja yleisten käytöstapojen suhteen ja vahvan kognitiivisen resilienssin, en ole kokenut kasvatusta vaikeaksi 11 ikävuoteen mennessä. Hermot menee joskus, ja se on täysin ok. Ei lapset siitä rikki mene.
Haastavana näen ainoastaan tulevan murrosiän. Kun se alkaa, niin sen jälkeen ei vanhemmilla enää ole hirveästi vaikutusvaltaa. Nuoli on ammuttu ilmaan ja suuntaa on vaikea korjata enää.

Meidän perheessä eletään nyt uhmaikävaihetta. Miten selviäisin tästä kunnialla niin, ettei pinna palaisi?

Pinna saa palaa. Se on ihan normaalia.
Toinen asia, joka on täysin keskeinen: huolehdi perustarpeista eli unesta ja ravinnosta. Iltaisin ei kannata opettaa mitään, vaan executata nukkumaanmeno. Tunnista alkava nälkä, eli kun lapsi alkaa vinkua. Execuuttaa ravinto suuhun mitä nopeimmin. Näin säästyt 95% kaikilta ongelmilta – ihan tosi. Niin ja sama pätee vanhempiin…
Opeta lapsesi tiukemmalle kurille. Kielteisillä ja myönteisillä palkinnoilla. Ne ovat osa evoluution luomaa matemaattiikka ja biologiaa yhdistävää palautejärjestelmää. Juuri julkaistiin tiedeartikkeli siitä, että lapsuuden itsekontrolli on hyödyllistä perheen sosioekonomisesti taustasta huolimatta. (Artikkeli: https://www.americanscientist.org/article/lifelong-impact-of-early-self-control)

Elämän eri osa-alueet

Etenkin ruuhkavuosina tasapainotellaan usein työn, perheen ja omien intohimojen välillä. Aivot ovat kuormituksella, kun töissä pitäisi puskea uraa ja samalla lapset tarjoavat loputonta syötettä. Olet selvästi menestynyt urallasi: startupista exit, enkelisijoituksia ja vaikka mitä. Miten neuvoisit minua jaksamisen ja suorituskyvyn ylläpidon kanssa? Miten mieli pysyisi virkeänä eikä homma olisi pelkkää selviytymistä?

Menestyksestäni arvioni mukaan 90% on onnea, usko tai älä. Niin monta tähteä on ollut linjassa. Loput 10% jakautuu omaan suoritukseen ja siihen, että muut ovat auttaneet minua pyrkimyksistäni.
Olen puhunut tästä paljon LinkedIn-postauksissani. Keskeistä on ymmärtää yksinkertainen viitekehys:
Kuormitus: kaikki sisäiset ja ulkoiset ärsykkeet (myös äänet) ovat aivojen laskentatehoa vaativaa työtä.
Latautuminen: uni ja ärsykkeettömyys kirjaimellisesti puhdistaa aivoja ja palauttaa laskentakykyä.
Jos kuormitus on suurempi kuin palautuminen, sen seurauksena aivot alkavat toimia huonommin ja huonommin. Sekundäärivaikutukset ovat myös laajat: huonoja päätöksiä, sosiaalisia vaikeuksia.
Keskeistä on molemmissa pitää stabiilisuus eli ei suuria heittoja puoleensa.
Jos haluaa huippusuorituksia, pitää tehdä uhrauksia asioista mitä tekee. Ja toisaalta investoida lepoon. Se vaatii usein vaikeita uhrauksia.
Lapset: ei kannata yli-investoida lapsiin, vaan miettiä että millä toimenpiteellä on joku merkitys. Jalkapallokentällä lapsi ei tarvitse aikuista kentän laidalla tietyn iän jälkeen. Siksi esim. kentän laidalla kärvöttely ei aina ole kovin tehokas investointi. Mutta sitten kun lapseen investoi, niin se pitää tehdä huolella ja ennen kaikkea häiriöttä, jotta impakti olisi maksimaalinen.

Isyys ja henkilökohtainen talous

Perheen talous ja oma ura huolettavat usein, kun mietitään perheen perustamista. Minkälaisessa taloudellisessa tilanteessa tulit isäksi? Entä miten isyys vaikutti ajatuksiisi urasta? Tuntuiko ura edelleen yhtä tärkeältä, vai jopa tärkeämmältä?

Tulin isäksi, kun private equity-firma osti enemmistön yrityksestämme Med Groupita. Yrityksellä oli paljon kasvukipuja ja yritys kasvoi voimakkaasti. Aika oli raskas, kun kuormitus oli kova ja uni oli vaarassa leikkautua varsinkin aamuisin. En olisi kyennyt suoritukseen ilman vaimoni uhrauksia. Enkä jos lapsi olisi syntynyt aiemmin. Nautin matkasta kaikin siemauksin ja tekisin sen uudestaan silmää räpäyttämättä. Mutta se vaati valtavia uhrauksia. Mutta jos uhraukset saa tehdä omasta tahdostaan, ne eivät tunnu pahalta.
Yritys tuntui silloin hyvin tärkeältä. Suhde lapseen kasvoi vasta lapsen kasvaessa ja alkaessa kommunikoimaan.

Entä vaikuttiko isyys riskinottohaluusi – esimerkiksi oletko isyyden myötä varovaisempi vai entistä motivoituneempi ottamaan harkittuja riskejä?

Lapsella ei ollut vaikutusta riskinottohalukkuuteeni. Olin all-in ja minulla oli taloudellisena puskurina säästöjä. Ja jos homma olisi mennyt vihkoon, olisin lähtenyt palkkasoturiksi maakuntaan vuokralääkäriksi. Ja niitä riskejä matkan varrella myös oli. Downside-riski oli lähinnä omassa jaksamisessa, eikä siinä ollut mitään vikaa missään vaiheessa. Ihme kyllä. Koska sain nukkua, kun vaimo hoiti lapsen. Ei ollut fair, mutta ainoa feasible meidän setupissa.
Minun lepo oli pyhää, se oli pakon sanelemaa. Ennen lasta en edes ymmärtänyt sanaa nukkuminen, koska nukuin kun väsytti ja muulloin paahdoin. Kun lapsi syntyi, niin se sitten leikkasi unta molemmista päistä. Olin kriisissä, joka tapahtui yrityksen elinkaaren kriittisillä herkillä. Mutta vaimoni kantoi tuossa kohden raskaimman kuorman. Jotta minä pystyin lepäämään. En olisi muutoin kestänyt. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti.

Olet kerryttänyt jo kohtuullisen paljon varallisuutta. Miten ajattelit siirtää varallisuutta lapsillesi?

Vaikea kapitteeli. Minulla ei ole vielä selkeää suunnitelmaa tämän suhteen. Varallisuus voi helposti tuhota lapsen, nuoren ja aikuisen elämän merkityksellisyyden, koska lapsi ei saavuta itse mitään ja ei opi ahertamaan päämäärien eteen ja siten saa merkityksellisyyden tunnetta. Vaikeiden asioiden tekeminen luo siis merkityksellisyyden tunnetta. Sen vuoksi opetan lastani tekemään työtä, ponnistelemaan, oppimaan. En päästä häntä vähällä. Olen aika ankara kasvattaja, nykymittapuun mukaan.
En anna hänelle lainkaan joululahjoja tai syntymäpäivälahjoja. Olen sanonut hänelle teatraalisuuden vuoksi, etten usko lahjoihin. Olen selittänyt logiikkani ja perusteet hyvin huolellisesti hänelle. Lapseni siis ymmärtää millä perustein häntä kasvatan.
Sen olen sanonut myös hänelle naureskellen, että jos saan joskus lastenlapsia, niin aion syöttää heille myrkkyjä (herkkuja, sokeria), lelliä heidät aivan piloille ja ne saa tehdä mun kanssa kaikkea mitä vanhemmat kieltää. En vitsaile, aion tehdä. Ja tietysti aion matkia hänen käytöstään nyt m sitten aikanaan hänen kodissaan: vaatteet siellä täällä, naarmutan pintoja jne.

Kasvatus

Mitä oppeja olet pyrkinyt iskostamaan lapsiisi? Kun lapsesi sanovat aikanaan, että ”isä opetti aina, että…”, niin minkälaisia lopetuksia toivoisit tuohon lauseeseen?

Kokeen paras tulos ei ole 10, vaan se on 15. Riko matrix (tämän olen kertonut lapselleni, matrix ei ole rikkoutunut – vielä)
Ajattele itse, älä anna muiden ajatella puolestasi
Tee hypoteeseja, etsi vahvistusta ja heikentämistä
Opi koko ajan uutta
Ylitä itsesi
Pidä huolta unestasi

Vanhempana sitä haluaa toisaalta suojella lastaan vastoinkäymisiltä, mutta toisaalta opettaa häntä selviytymään karikoista. Miten lapsen voisi kasvattaa niin, että hän tuntisi olonsa turvalliseksi mutta selviäisi silti maailman myrskyissä?

Helposti. Mulla on siihen ihan oma viitekehys, jotka olen experimentoinut.
Hellyys ja läheisyys – tämän osaavat kaikki hyvinvoivat vanhemmat
Internal safety: Perusturvallisuus – voimakkaat rajat, jotka uskalletaan “enforcata” eli panna täytäntöön. Se luo ennakoitavuutta ja vähentää vääriä konflikteja perheessä. Kuri ja järjestys luo paradoksaalisesti turvallisuudentunteen.
Explore and exposure: lisätään lapselle ärsykkeitä, jossa on uusi ympäristö, uudet säännöt, uudet ihmiset. Lapselle pitää antaa siis myös siilaa. Tilaa ottaa hallittuja riskejä.
Build trust and relationship: keskeisin on lapsen kuunteleminen yksilönä, ottaminen mukaan yhtälöön ja – vaikein – johdonmukaisuus. Tätä osaa en ole laajasti vielä kuvannut.
Challenge (learn to compete and exceed yourself)
Learn with joy (learn to learn). Jokainen oppimistapahtuma pitää päättyä siihen, että onnistutaan – ainakin etenemään. Sillä tavalla syntyy täyteyden tunne. Efektiivisesti se tarkoittaa sitä, että drillaus tulee lopettaa ennen kuin kognitiivinen energia loppuu aivoista. Pari kertaa olen drillanut siten, että paristo loppuu. Seurauksena on hillitön itsekurin loppuminen, toisinsanoen raivo.

Kerroit toisaalla, että panostat kovasti lapsen resilienssin kasvattamiseen, ja esimerkiksi opetit poikaasi lukemaan jo 4-vuotiaana aika systemaattisesti. Kerro tästä vähän lisää!

Olen kasvattamassa tietoisesti lapsestani 1) tasapainoista 2) kilpailukykyistä ja kilpailuhenkistä ja 3) korkean resilienssin yksilöä. Ainoastaan kohta 3 on sellainen, että se vesi ei kaivossa pysy, vaan sitä täytyy kehittää koko elämän. Muuten se heikkenee. 1 ja 2 pysyy hieman paremmin kaivossa.
Miksi kasvatan lasta näitä tavoitteita kohden? Uskon, että tulevaisuudessa työn tarjonta vähenee, kun koneet tekevät työt. Tulevaiuuden työ on vaativampaa kuin nykyisin. Elämme globaalissa maailmassa, vaikka muuta uskotellaankin. Siksi työelämän taidot tulee olla sillä tasoll, että kykenemme kilpailemaan muiden maiden kansalaisia vastaan – omilla kansallisilla vahvuuksillamme.
Käytin ja käytän edelleen erilaisia pistejärjestelmiä oppimisesta ja drillaamisesta. Palkintona on sitten usein pojan toiveet mahdollisuuksien ja kohtuuden mukaan.
Pienenä palkintoina olivat leluautot, joita lähdettiin hakemaan vaikka illalla myöhään – jos pisteet tulivat täyteen. Myöhemmin legopaketit. Legopaketeista tuli minulle melkein tuplanautinto, että kun tehtävien resilienssi oli kehittynyt ja palkinto saatu, niin poika alkoi kasaamaan yksin sitten lego-pakettia. Tämä siis sisälsi vielä ”Afterburner” resilienssiä harjoittavan tehtävän. Clever!
Palkinnot ovat tulleet suhteellisen kalliiksi, mutta toisaalta: ne ovat todella edullinen sijoitus pojan kognitioon, kyvykkyyteen ja osaamiseen. Sitä kun ei voi muulla tavalla kaupasta ostaa.
Tuossa kuriositeettina kuva, kun opetin poikaa lukemaan 4-vuotiaana ja aiemminkin. Aloitimme piirtämällä suihkussa saunan oveen, johon vesi oli höyrystynyt.

Tämä drillaaminen on todella mielenkiintoinen konsepti! Avaa vähän, miten tuo pisteytysjärjestelmä toimii.

Korteilla opetin tavut lukemaan, sitten yhdistelmät. Kaikkia tavuja ei tarvitse opetella, sillä aivot hermoverkkona oppivat ne itsestään esimerkkien kautta.
Pistejärjestelmiä oli monta ja ne muuttuivat. Käytännössä 10 jotain onnistumista (lähinnä lukeminen ja laskeminen) = palkinto.
Huomaa: jos haluaa saada jotain tekemään: palkinto. Jos haluaa saada jättämään tekemättä: rangaistus. (Negatiivinen palkinto).
Jälkimmäistä tavoitetta ei voi mielestäni saavuttaa palkinnoilla.

Vanhemmat opettavat lapsiaan, mutta samalla lapset tarjoavat vanhemmilleen itsereflektion paikkoja. Kerro kolme asiaa, joita olet isyyden myötä ymmärtänyt itsestäsi tai maailmasta.

Jokaisella on oma polkunsa maailmassa. Vanhemmat voivat tukea ja auttaa lasta löytämään se, mutta eivät voi valita. Jokaisen tulee tehdä se itse kokeakseen mielekkyyttä elämässä. Minun tehtäväni isänä on ainostaan lisätä lapsen reppuun työkaluja, joilla hän voi auttaa itse itseään ja ratkaista ongelmia. Paljon on kiinni myös onnesta tai epäonnesta.

Käyttöohjeet

Tätä lukee moni tuore ja tuleva isä. Lasten kanssa ei tule ohjekirjaa, ja kaikki on opeteltava itse. Jos sinun pitäisi kirjoittaa tällainen isyyden ohjekirja, mitkä kolme ohjetta sisällyttäisit siihen?

Ihminen on eläin ja se oppii keskeisimmin behaviorismista: palkitse ja “rankaise”, mutta johdonmukaisesti ja kohtuudella (rankaisu ei ole yllättävä, eikä fyysinen, eikä mielivaltainen. Se on luonnollinen seuraus siitä, mitä on tehty/jätetty tekemättä). Se on kommunikoitu. Ja se ei johda tuntemukseen, että lasta ei ole hyväksytty. Sitä ei ole tehty vihaistuksissaan. HUOM! Rankaisu, eli disinsentivointi on taitolaji eikä se sisällä vaurioittavia asioita. Mutta se tuntuu pahalle. Jos se ei tunnu pahalle/menetyksen tunne, se ei ole rangaistus.
Kaikki ymmärtävät positiivisten palkintojen merkityksen, mutta ihminen tarvitsee myös kielteisiä palkintoja kokeakseen – paradoksaalisesti – turvallisuudentunnetta. Eli auktoriteetteja, jotka pysäyttävät ei-toivotun toiminnan.
Lapsen voi opettaa nirsoksi, huonosti käyttäytyväksi ja pelokkaaksi. Sillä, ettei vaadi, aseta rajoja eikä osaa luoda odotuksia ja kielteisiä palkintoja. Jos haluaa lapsen saada tekemään, käytä palkintoja. Jos haluaa lapsen olemaan tekemättä jotain, käytä negatiivisia palkintoja.
Pointtini on, että “alistumalla” lapsi oppii strategisesti tyytymään, oman itsensä edun vuoksi, vahvemman tahtoon. Tämä on sosiaalistumista. Ja se on välttämätön turvallisuuden tunteen vuoksi ja on hyödyksi elämässä, koska muuten lapsi ja aikuinen jatkaisi status-hierarkiassa taistelua ylöspäin, laumaeläimen tavoin ja kokisi epävarmuutta ja ahdistusta.
Päinvastaisena esimerkkinä on kuriton poika, joka kasvaa ilman isäänsä ja auktoriteetteja, häiritsee luokassa, kiusaa muita – kun kukaan ei “kellistä kaveria” vahvempana. Nyky-yhteiskunnassa voi kaivaa verta nenästä kauan ennen kuin joku tulee väkivaltaisena ja “alistaa” vahvemman tahtoon.

Mitä vielä pitäisi kysyä?

Mitä sellaista isyyteen tai vanhemmuuteen liittyvää en ole vielä kysynyt, mikä olisi mielestäsi tärkeää nostaa keskusteluun?

Miten ehkäistä avioeroja lapsiperheissä ja ennen kaikkea, kun lapset ovat pieniä. Ihmisten jaksamisen logiikka ja kehittäminen kiinnostaa minua.

Kiitos haastattelusta! Jos joku haluaa kuulla enemmän sinun ajatuksistasi tai kiinnostui tekemisistäsi, mistä sinut parhaiten tavoittaa, tai mistä työsi jälkeä voi seurata?