Minkälaista isyys on?

Ajattelin näin isänpäivän kunniaksi kirjoittaa katsauksen siitä, miltä isyys minulle näyttäytyy nyt, kun toinen lapsemme on kolme ja toinen vasta vauva.

Teksti on ajatuksenjuoksua, ja kuvastaa paitsi tämän elämänvaiheen, myös juuri tämän päivän tuntemuksiani. Isyydelle ominaista, ainakin minun kokemuksieni mukaan, on jatkuva tunteiden vaihtelu, jossa siirrytään luhistumispisteestä vuorenhuipulle hetkessä.

Isyydestä kirjoittaminen on vaikeaa. Vanhemmuus on vähän kuin triathlonharrastus – objektiivisesti tarkasteltuna silkkaa masokismia, mutta ihmisen biologian ansiosta silti todella palkitsevaa. (Suomen syntyvyysluvut huomioiden muistuttaisin lapsettomia lukijoitani siitä, että niitä positiivisia asioita, jotka todella ovat suurempia kuin kaikki vanhemmuuden raskaus, on mahdoton kuvailla.)

Elämää korttitalossa

Elämä kahden pienen lapsen kanssa on intensiivistä ja kuormittavaa. Arki tuntuu hauraalta tasapainolta, jossa tekemistä riittää, mutta aikaa omille harrastuksille ja palautumiselle on hyvin rajallisesti. Kotitöitä on aivan rajaton määrä: ruokaa, ulkoilua, pukemista, riisumista, pyykkiä, tiskiä. Sohvalla löhöilyä ei juuri mahdu elämään, enkä muista, milloin olisimme esimerkiksi katsoneet vaimon kanssa telkkaria yhdessä. Toki illalla ennen nukkumaanmenoa koomaan hetken podcastin tai YouTube-videoiden ääressä.

Lasten uteliaisuus ja kasvu ovat palkitsevia mutta kuormittavia. Lapsi on pohjattoman utelias ja kiinnostunut kaikesta: Mitä eri paloautoja on olemassa? Tekeekö pöpöt ihmisen tahallaan kipeäksi? Miten aivot toimivat? Haluan ruokkia uteliaisuutta ja selvittää lapsen kanssa vastauksia parhaani mukaan, mutta samalla tuntuu, että elän jatkuvassa aistiylikuormituksessa.

Oma tila ja omat harrastukset tuntuvat kaukaisilta ajatuksilta. Etenkin toisen lapsen myötä tuntuu, että työ ja lastenhoito vievät kaiken ajan. Sellaiset dinkkuaikana merkityksettömät, lievästi epäterveelliset teot kuten myöhään valvominen, liian kova liikunta tai jopa epäterveellinen iltapala eivät enää läpäise kustannus-hyötytarkastelua, koska tilaa ja aikaa palautumiselle ei oikein ole tarjolla. Alkoholin nauttiminen ei tule mieleenkään. Lapset heräävät kun heräävät ja vaativat huomiota heti, riippumatta olotilastasi.

Pahinta on, jos lapsi saa jonkin taudin. Silloin nukumme huonommin, lapsi on kotona eikä päiväkodissa, ja usein itsekin olemme puolikuntoisia.

Elämä korttitalossa vaatii rutiineja ja joustamattomuutta. Yritämme elää melko ”ammattiurheilijamaista” arkea, jossa syödään, nukutaan, käydään töissä ja hoidetaan lapsia ilman turhia sivuaskelia. Ruoka syödään aina samaan aikaan, iltarutiinit hoidetaan samassa järjestyksessä, ja ruoka valmistetaan tehokkaasti ilman turhia kikkailuja. Tällainen arkinen taaperrus tuntuu kieltämättä ajoittain harmaalta – etenkin kun joutuu selittämään asiaa lapsettomille kavereille, joilla meno on tasapainoisempaa tai ainakin palautuminen mahdollista.

Tietoisuus elämänvaiheista

Siirtymä opiskelusta työelämään oli näin jälkikäteen selvä elämänvaiheen muutos, mutta siinä hetkessä muutos ei tuntunut erityisen suurelta. Dinkusta vanhemmaksi siirtyminen taas teki elämänvaiheiden väliaikaisuuden hyvin nopeasti selväksi.

Elämänvaiheiden väliaikaisuuden tiedostaminen auttaa jaksamaan. Ehdimme jo ensimmäisen lapsen kanssa nähdä, kuinka homma helpottuu koko ajan, ja väliaikaisesti raskasta elämää on helpompi kestää, vaikka se ”väliaika” kestäisikin pari vuotta. Kun tietää, että tämä raskas vaihe on mitä luultavimmin väliaikaista, muistaa myös nauttia niistä positiivisista hetkistä enemmän ja tiedostaa elämänvaiheen vaikutuksen omiin ajatuksiinsa.

Ensimmäisen lapsen kanssa muistan ihmetelleeni omia huolenpidon ja rakkauden tunteitani, jotka olivat aivan erilaisia kuin mitä olin kokenut ennen lapsia. Nyt toisen kanssa on ollut mahtavaa seurata lasten välistä sisaruussuhteen ja -rakkauden kehittymistä. Isompi pääsi aika nopeasti irti mustasukkaisuuden tunteista ja ryhtyi huolehtimaan pikkusisaruksestaan. Samalla vauva katselee isompaa ihaillen ja on tunkenut mukaan tämän leikkeihin heti, kun oppi ryömimään.

Tiesimme, että kahden lapsen arjesta tulisi raskasta, mutta juuri tällaisten sisaruussuhteiden tarjoaminen oli yksi isoimpia syitä, miksi päätimme yrittää toistakin lasta.

Lapsiperhearjen helpottuminen ajan myötä johtuu tietenkin siitä, että lapset oppivat koko ajan fiksummiksi ja omatoimisemmiksi. Kohta neljävuotias esikoisemme osaa jo leikkiä itsekseen ja muiden lasten kanssa. Parhaimmillaan roolini on nykyään vain viedä hänet kavereiden luo leikkipuistoon ja jutella siellä muiden vanhempien kanssa, samalla kun lapset touhuavat keskenään. Vielä pari vuotta sitten jouduin seuraamaan hänen perässään koko ajan, jottei hän teloisi itseään.

Haikeus

Elämänvaiheiden väliaikaisuus tuntuu myös haikealta. Lasten nopeaa kehityskäyrää vähänkään ekstrapoloimalla on selvää, että jos viikot ja vuodet jatkavat vierimistään nykyiseen tahtiin, olen pian täysin sivuroolissa lapsen elämässä. Tämän nykyisen väliaikaisen raskaan vaiheen jälkeen siirrytään varmaan vielä väliaikaisempaan kevyeen vaiheeseen, jossa me vanhemmat olemme heidän elämänsä keskipisteitä ja supersankareita, ja sen jälkeen pitkäkestoisempaan vaiheeseen, jossa olemme lähinnä taustavaikuttajia.

Tämä haikeus tuo mukanaan myös riittämättömyyden tunteita. Lasten kanssa tunteiden kirjo vaihtelee päivän aikana laidasta laitaan, kun lapsen mieli ailahtelee, eikä omakaan meno ole väsymyksestä johtuen aina ihanteellista. Kun tunteiden vuoristoradan yhdistää elämänvaiheen väliaikaisuuden tiedostamiseen, etenkin ne negatiiviset tunteet kaduttavat. Kun lasten leikki-ikä on niin pieni hetki elämässä, tuntuu ikävältä, kun hermo ei pidä ja ärähdän lapselle. Mietin, eikö sitä voisi sen verran hallita tunteitaan, että kommunikoisi asioista lapselle aina tasapainoisen aikuisen tavoin. Toisaalta tämä ajatus tuntuu hölmöltä, ja omaan korvaani kuulostaisi aika psykopaattiselta meiningiltä, jos aikuinen ei koskaan suuttuisi lapselle. Silti riittämättömyyden tunne vaivaa monesti.

Lapsiperhearki on täynnä tunnetta ja muutosta. Jokainen päivä tuo mukanaan hetkiä, joissa tuntuu, että ei ole tarpeeksi tai että lapsi ajaa minut hulluuden partaalle. Puoli tuntia tästä tunnekuopasta eteenpäin, niin lapsi hakeutuu kainaloon tai vauva nauraa esikoisen teatteriesitykselle vedet silmissä. Kaikki tuntuu täydelliseltä.