Mummojen pelisäännöt

Kun viemme lasta ulos, olemme aina varovaisia. Keppi kädessä ei saa juosta, ettei kaadu ja puhkaise silmää. Portaissa pidetään kaiteesta kiinni, ja ulos mentäessä puetaan pitkähihaisia vaatteita ja levitetään aurinkorasvaa, jotta ihosyöpä ei pääse yllättämään.

Mutta kun menemme mummolaan ja taapero ja mummo palaavat sisään leikkireissultaan, lapsi kertoo aina silmät kiiluen, kuinka he ovat mummon kanssa kopitelleen sodanaikaisella käsikranaatilla, joka löytyi kun he sukelsivat jätevesikaivossa kaislan korsi snorkkelinaan. No jos ei ihan tuollaista, niin ainakin jotain hauskaa, jonka me vanhemmat olisimme kieltäneet.

Isovanhempien hemmottelu ja löyhät pelisäännöt taitavat olla aika universaali ja sinänsä sympaattinen ilmiö.

En tiedä lasten kasvatuksesta mitään, mutta uskon, että lapselle on hyväksi saada monenlaisia kokemuksia. Mummojen hemmottelu, päiväkodin rutiinit ja setien villit leikit ovat vähän kuin hajautus osakemarkkinoilla: vaikka uskon, että meidän tapamme toimia on paras – muutenhan mukauttaisin toimintaamme toisenlaiseksi – on pitkässä juoksussa parempi, että lapsi kohtaa erilaisia tapoja. Äärimmäisten lopputulemien mahdollisuus vähenee, kun koko kylä kasvattaa, eikä meidän vanhempien kaikki oudoimmat tavat periydy sellaisenaan.

Samalla olemme vaimoni kanssa huomanneet, että näin uhmaiän ja vauva-ajan ylikuormituksen keskellä sietokykymme erilaisille toimintatavoille on kaventunut, erityisesti mitä tulee riskinottoon. 

Vanhempien riskinottohalukkuus, ja etenkin haluttomuus ottaa riskejä lasten kanssa, herättää netissä usein erikoisia reaktioita. Jos joku sanoo olevansa varovainen, joku toinen kiirehtii sanomaan, että lapsen on hyväkin saada pieniä kolhuja oppiakseen rajansa. Samalla he naureskelevat vanhemmille, joiden joka toinen sana on ”varo!”

Totta varmasti on, että kolhuja kuuluukin tulla, ja jatkuva varoittelu ja kieltäminen stressaavat niin lapsia kuin aikuisiakin. Riskitason säätäminen on kuitenkin aina tasapainoilua jatkuvan motkotuksen ja onnettomuusherkkyyden välillä. Säätäminen voi olla parisuhteen sisälläkin joskus hankalaa, kun isä haluaa yhtä ja äiti toista, eikä tähän soppaan yleensä kaivata ulkopuolisten mielipiteitä.

Riskinottohalu voi olla myös tilannekohtaista. Meillä riskinottohalu on juuri nyt aika alhaisella tasolla. Riskinotto kun voi johtaa haavereihin, ja haaverien hoitaminen toisi meille vanhemmille lisätöitä. Lisätyöt puolestaan voisivat kaataa tämän korttitalon, jota ruuhkavuosiksikin kutsutaan.

Kun mummo tai muu lapsen hoitaja alkaa säätää riskitasoa mieleisekseen, se ärsyttää, sillä he ottavat riskejä meidän lukuumme. Me vanhemmat olemme ne, jotka haaverin sattuessa vietämme lauantai-iltaa lastensairaalassa tai valvomme yöt, kun joku ei pysynyt sukutapaamisesta kotona alkavan flunssansa kanssa, ja nyt vauvan nenä on tukossa.

Vaimon kanssa olemme huomanneet, että mummojen meno huolestuttaa meitä enemmän kuin vaikkapa päiväkodin henkilökunnan toiminta. Ensinnäkin, mummojen mokat ovat paljon todennäköisempiä. Mummojen lastenhoito muistuttaa sitä, kun menin jalkapallovuorolle 15 vuoden tauon jälkeen: mielikuvissani tiesin, miten homma hoituu, mutta kroppani ei enää pystynyt toteuttamaan noita kuvitelmia käytännössä. Yritin vähän liian hienoja kikkoja ja vaikeita syöttöjä, eikä lopputulos ollut kaunista katseltavaa. Samaan tapaan mummot ovat viimeksi hoitaneet taaperoikäisiä vuosikymmeniä sitten, ja vaikka itseluottamusta löytyy, heidän tatsinsa ei enää välttämättä ole aktiiviaikojen tasoa. Päiväkodin hoitajat taas ovat alansa ammattilaisia, joiden silmä on harjaantunut todellisten riskien havaitsemiseen.

Mummojen hoidossa pelottaa myös se, mitä heidän virheistään seuraisi. Jos päiväkodin aikuiset laiminlöisivät tehtäviään ja taaperollemme tapahtuisi turma, voisimme vapaasti vihata vastuutonta varhaiskasvattajaa. Mummojen mokat taas voisivat aiheuttaa lapsen vammojen lisäksi myös säröjä sukulaissuhteisiimme. Tai vaihtoehtoisesti joutuisimme nielemään kiukkumme ja vain hoitamaan haavat hiljaisuudessa. Kumpikin vaihtoehto tuntuisi pahalta.

Mummojen hoidosta valittaminen on kiittämätöntä: katson lahjahevosta suuhun, kun mummot tekevät hommia hyväksemme, ja minä motkotan jonkun silmissä mitättömistä asioista. Voisinko vain joustaa vaatimuksissani?

Etenkin turvallisuuteen liittyvistä vaatimuksista joustaminen tuntuisi siltä, että tekisin kompromisseja, joissa saan omaa mukavuutta (hoitoapua) lapsen riskillä. Se ei tunnu oikealta.

Mummoista on ollut paljon apua arjessa etenkin tässä vauva-aikana, kun pidimme taaperoa kotosalla tauteja välttääksemme, mutta mummolareissut tuntuvat monesti suuremmalta vaivalta kuin vain olla kotosalla oleskelu. Kotona kaikki prosessit ja tavarat on jo valmiina. Mummolareissujen tarkoitus on meille enemmänkin järjestää yhteistä aikaa isovanhempien ja lapsien kesken, koska suku on meille tärkeä, mutta tämä yhteinen aika ei ole meille mitään erityistä lomaa. Vaihtokauppa ei aina tunnu reilulta, jos siihen sisältyy vielä väittely yhteisistä pelisäännöistä.

Mummot tekevät parhaansa auttaakseen, mutta samalla minun tehtäväni on päättää, miten lapsen kanssa toimitaan. Ei jokaisesta pienestä asiasta, mutta ainakin suurista linjoista, joihin riskinotto sisältyy.

Semmoinen ränttäys tällä kertaa. Raskasta tämä tasapainoilu eri sidosryhmien ja tavoitteiden välillä.