Työkaverin kuolema sai miettimään elämää

Syövät ovat perseestä. Jaska, hiljattain eläkkeelle siirtynyt hyvä entinen työkaverini, jonka kanssa olen ollut säännöllisesti yhteyksissä vielä yhteisten työjuttujen loppumisen jälkeenkin, kuoli hiljattain pitkän syöpätaistelun jälkeen.

Jaska oli selvästi minua vanhempi, riittävän vanha ollakseen isäni. Huumorintajumme oli samankaltainen ja ystävystyimme, kun taapersimme yhdessä monien työhaasteiden läpi eräänlaisena taisteluparina. Stressin, vastoinkäymisten ja ajoittaisten onnistumistenkin keskellä sitä tutustuu toiseen.

Jaska työskenteli samassa firmassa yli parikymmentä vuotta, ja kaikille oli selvää, että hänen seuraava urasiirtonsa tulisi olemaan eläköityminen. Toimeentulosta, potkuista tai eläköitymisestä hänen ei tarvinnut huolehtia. Jaska kertoi, että eläkesäästösopimuksesta olisi jo voinut alkaa nostaa rahaa, ja jotain metsäpalstojakin taisi löytyä, joten lähitulevaisuudessa siintävälle vanhuuseläkkeelle pääsisi leikitellen vaikka miten kävisi. Työnteko oli puhtaasti vapaaehtoista, ja Kreikassa oli loma-asunto, jonne Jaska vaimonsa kanssa meni aina, kun talvi alkoi tuntua turhan harmaalta.

Syöpä löydettiin yllättäen, ja sitä alettiin hoitaa hyvissä ajoin. Hoidot veivät voimat ja välillä Jaska oli sairaslomalla pidempiäkin aikoja, mutta heti kun kunto sen salli, hän hiipi takaisin töihin ja teki minkä pystyi.

Jaskan poismenon jälkeen olen pohtinut hänen työntekoaan. Mietin jo silloin, mikä häntä töihin veti, kun hänen elämänsä oli ilmiselvän rajallinen eikä rahalle ollut varsinaista tarvetta. (Monia muitakin juttuja olen pyöritellyt, mutta ne sopivat vähän huonosti tähän blogiin.)

Jaskan työnteko oli jo ennen syöpädiagnoosia aika kaukana sellaisesta milleniaalin itsensä toteuttamisesta, intohimosta ja uratykkeilystä, jota Linkedinissä meille syötetään. Kehityskeskustelut tuntuivat hänestä huvittavilta, koska hänellä oli selvä rooli firmassa, ja ainoa kehityssuunnitelma oli kuontalon harmaannuttaminen. Työ oli jotain, mitä tehdään puoli kasista neljän paikkeille, joka hoidetaan kunnialla, mutta joka ei ole elämässä missään tapauksesa tärkeintä. Pelisilmä oli vuosikymmenien aikana kehittynyt niin, ettei joka pallon perään ollut tarvetta juosta, vaikka välillä spurtteja otettiinkin. Nuorempien kollegoiden valtataistelut ja eri yksiköiden väliset väännöt olivat toistuneet työuran aikana jo sen verran usein, ettei niihin kiinnostanut osallistua.

Meillä terveillä ja vielä elinvoimaisilla keski-ikäisillä on iso haaste: Carpe diem, hetkeen tarttuminen, toimii hyvin, jos elämä olisi lyhyt, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydellä tätä taaperrusta jatkuu vielä pitkään. Jos pistää tilin sileäksi ja elämän risaiseksi liian aikaisin, voi elämä pitkittyessään muuttua ikäväksi. Jaskalla puntarointi lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden välillä ei parin vuoden syöpäsairastelun jälkeen voinut olla enää haastavaa: diemiin kannattaisi carpeta niin kovaa kuin vain voi, sillä aikaa on luultavimmin jäljellä vain vähän. Mitä ihmettä Jaska teki töissä vielä niinä harvoina terveinä, tai ainakin terveempinä hetkinään?

Päätökset näyttävät aina erilaisilta paperilla kuin tosi paikassa. Autolla ajaminen ilman kaskoa on tietenkin järkevää, mutta silti tosipaikan tullen otin kaskon. Puskurirahastoa ei ainakaan minun tilanteessani tarvitsisi, mutta silti tililläni on reilusti yli kuukauden liksan edestä rahaa. Samoin Jaskan tapauksessa paperilla on selvää, että hänen olisi kannattanut jättäytyä töistä ja tehdä jotain kivaa viimeisinä vuosinaan, mutta se taitaa johtua siitä, että tarkastelen Jaskan tilannetta omasta ruuhkavuosiarjen näkökulmastani käsin, enkä hänen todellisuudestaan.

Osasyy töissä jatkamiselle oli varmasti se, että syövän kanssa elämisen oheen oli kiva saada vaihtelua. Osa varmasti sitä, että hän vain vanhasta tottumuksesta raahautui duunipaikalle.

Uskoisin silti, että pääsyy työskentelyn jatkamiseen oli, että Jaska oli ymmärtänyt, että oikea onni tulee oikeasta elämästä. Että onni ei tule siitä, kun kaiken aikaa toteuttaa itseään intensiivisellä intohimolla, tai siitä että makaa maksimaalisen mukavasti riippukeinussa Kreikan auringon alla, vaan siitä arjesta, johon työssäkäyminenkin kuuluu. Instagram opettaa, että Malediivit pitää nähdä, kaikki kokea ja joka ruoka-annos valokuvata, mutta ehkä onni löytyykin siitä vantaalaisen rivarin ruokapöydässä vaimon kanssa syödystä makaronilaatikosta, jossa on Heinzia päällä ja etikkapunajuuria lautasen syrjässä. Ehkä Jaska oli ymmärtänyt, että onni tarkoittaa sellaista mietoa lämpöistä tunnetta mahassa, eikä ylisanoilla kuorrutettua jenkkihymyä.

Omassa tilanteessani suurempi onni tarkoittaisi sitä, että voisin viettää enemmän aikaa taaperon ja vaimoni kanssa sellaisessa mielentilassa, jossa en vain suoriudu työ- ja vanhemmuusvelvotteista ja pyri selviytymään seuraavaan päivään, vaan jossa olen <tähän joku muu sana kuin se iljettävä ”läsnä”>.

Nyt kun arki pyörii hieman liian kuormittavana, töiden vähentäminen olisi suurella todennäköisyydellä onnea lisäävää. Kun kotona on lapsi tai kohta toivottavasti kaksi, ja heidän ainutkertainen lapsuus vilisee silmieni edessä, on työnteko väkisinkin pakollista pahaa, josta saan vain rahaa. Kohta kun lapset eivät enää teiniangsteissaan halua puuhata tai edes puhua isänsä kanssa, voi intohimottomampikin työskentely tarjota minulle onnistumisia, sosiaalisuutta ja tarkoitusta elämään, vaikka olisinkin niin iloisessa asemassa, etten sitä rahaa enää niin kaipaisikaan. Tämä saattoi olla myös Jaskan todellisuus – se josta käsin hän päätöksensä teki.

(Koska universumilla on tapana täyttää toiveet kierolla tavalla, lisään vielä että tässä onnellisessa skenaariossa perheen talouden pitäisi pysyä jotenkin tasapainoisessa tilanteessa, eli pitkäaikaistyöttömyys ei ole se mitä tilaan.)

Tässä kiteytyy varallisuuden kasvattamisen ja etenkin firettämisen isoin riski. Ruuhkavuosina kotoilulla ja vapaa-ajalla olisi eniten arvoa, mutta fokus onkin tulojen maksimoinnissa ja menojen minimoinnissa. Ruuhkavuosien raastamisella kerrytetyllä taloudellisella ylijäämällä sitten hankitaan vapaa-aikaa sellaisessa elämänvaiheessa, jossa vapaa-ajan hyöty on huomattavasti vähäisempää.

Jaskan poismeno vahvisti ajatustani, että aidon FIREttäjän tavoitteleman varhaisen eläköitymisen sijaan minulle on sopivampaa tavoitella downshiftaamista ja väliaikaista eläköitymistä, eli sitä, että saan vapaa-aikaa juuri tähän elämänvaiheeseen. Suunnittelemani pitkä isyysvapaa kuulostaa näiden pohdiskelujen keskellä entistäkin oikeammalta, samoin jonkinlainen lyhennetty työviikko esimerkiksi 80%:in työajalla. Ehkä minun kannattaisi myös opetella alisuoriutumaan tai ainakin delegoimaan paremmin urakehityksen kustannuksella, jotta aivokapasiteettia riittäisi enemmän kotioloihin.

Murehditaan siitä taloudellisen riippumattomuudesta sitten paremmalla ajalla, jos silloin vielä siltä tuntuu. On paljon mahdollista, ettei tunnu. Jaska oli fiksu tyyppi, riittävän varakas irtautumaan työstä ja hänen elinaikansa rajallisuus oli hänelle viimeisinä vuosina varmasti erittäinkin konkreettista. Siltikään hän ei irtautunut työelämästä. Millä todennäköisyydellä minä tekisin niin jonkin maagisen Fire-luvun saavutettuani?

Jaska oli hyvä ihminen, ja opin häneltä paljon.