Hain kaverini kahville männäviikonloppuna, ja moikkasin samalla hänen tyttöystäväänsä. Tyttöystävä luki krapuloissaan kirjaa sohvalla samalla, kun söi woltattua pikaruokaa. Tajusin kateellisena, että tuollaista täydellisen toimetonta luppoaikaa en ole päässyt viettämään sitten lapsen tulon.
Vanhemmuus on ihan mielettömän intensiivistä puurtamista. Joka aamu lapsi herää ja on täynnä tarmoa heti lähtölaukauksesta. Lapselle pitää väsätä viisi ruokaa aina tiettyyn aikaan päivästä. Taaperoikäiselle pitää antaa se huomio minkä hän tarvitsee, yleensä silloin kun hän sitä tarvitsee.
Ja muutakin puuhaa riittää. Kun dinkkuillessa pyykinpesu oli viikoittainen homma, se tapahtuu nyt päivittäin, tai useamminkin. Tiskikone pitää pistää pyörimään joka päivä ja olohuoneen siivouskin on päivittäistä, kun päivän leikkien jälkeen se on läpikulkukelvottomassa kunnossa.
Työkuorman jakamiseen meillä on toiminut tiukka, yhdessä sovittu työnjako, jossa minä hoidan ruoat, kaupassakäynnin, tiskikoneen ja roskat, ja vaimo pyykit, siivouksen ja lastenvaateostokset. Työnjako poistaa tarpeen keskustella (lue: riidellä) siitä, kumpi nyt tällä kertaa tekee jonkin työn.
Nyt toisen lapsen syntymän jälkeen tuntuu, että kotityötä on niin paljon, ettei niistä edes tarvitsisi väitellä vaimon kanssa. Molemmat touhuavat taukoamatta, joten kysymys siitä, kumman pitäisi hoitaa jokin tietty homma on tarpeeton. Se hoitaa, jonka kädet ovat sillä hetkellä tyhjät.
Vanhemmuuden puurtamiseen hyvä periaate tulee Jocko Willinkilta, Navy sealsin entiseltä supermieheltä ja nykyiseltä mediapersoonalta: Discipline equals freedom.
Kun ikävät ja välttämättömät hommat hoitaa kurinalaisesti, säntillä ja ajallaan, se antaa vapausasteita muuhun elämään. Jos et nouse sängystä kun lapsi singahtaa hereille, jokin lamppu tai muu arvoesine kolisee olohuoneessa. Jos laiskottelet etkä ruoki lasta aikataulun mukaan, kiukku kasvaa ja homma menee vaikeammaksi. Jos et taaperollesi sitä huomiota, jonka hän tarvitsee, hän ottaa sen tekemällä tuhmia.
Laiskottelusta maksat myöhemmin korkojen kera.
Puurtamista ei pääse pakoon, joten parempi sitten vain pitää katse kengänkärjissä, taapertaa eteenpäin ja hoitaa hommat. Eli ei sen kummempia ratkaisuja luvassa tällä kertaa, kunhan avaudun.
Jos tykkäsit tekstistä, olisi kiva jos jaat sen somessasi tai seuraat minua twitterissä:
Liity postituslistalleni, niin saat ilmoituksen kun artikkeleita. En jaa sähköposteja ulkopuolisille tahoille.
Vastaa