Ylös tai ulos, tai ehkei sittenkään – miten minusta tuli downshiftaaja

Olen suorittajatyyppiä, käynyt suorittajille suunnatun koulutusputken ja suorittanut sen ihan hyvin arvosanoinkin. Sen jälkeen olen pomppinut tasaisen varmasti urallani eteenpäin. Syvään iskostettu ajatus päässäni on, että töissä pitää pytkiä koko ajan isompaan rooliin ja sitä myötä palkkaan.

Isyyden myötä tämä ajatusmalli on alkanut horjua. Työstä on tullut minulle koko ajan yhä enemmän vain väline paremman elämän saavuttamiseen, ei itseisarvo. Työtä tehdään, jotta perheemme elämä on taloudellisesti turvattu, ja jotta pystymme tarjoamaan jälkikasvulle hyvän tulevaisuuden.

Mielestäni tämä uusi ajatusmalli on erittäin terveellinen etenkin tähän ruuhkavuosien keskelle, mutta vanhat tavat puskevat aina välillä esiin.

Laitoin jonkinlaisella autopilotilla vähän aikaa sitten hakemuksen eri firman korkeamman tason tehtävään. Pääsin haastatteluihin ja menin useamman haastattelukierroksen läpi. Sain lopulta myös tarjouksen, jossa palkka olisi n. tonnin nykyistä palkkaani korkeampi.

Vasta tarjouksen saatuani aloin aidosti pohtia asiaa. Hommasta tulisi bruttona himpun reilu tonni lisää palkkaa, mutta nettona alle 500 euroa kiitos marginaaliveron. Samalla vastuut kasvaisivat merkittävästi, joutuisin rakentamaan luottamuksen ja ihmissuhteet uudella työpaikalla uusiksi, ottaisin riskin että uusi esihenkilöni olisi mulkvisti joka tekisi elämästäni hankalaa, ja mikä pahinta, joutuisin käymään useammin fyysisesti työpaikalla nykyisen varsin vapaan etätyöskentelyn sijaan.

Hikoilisin töissä paljon enemmän, tuhlaisin työmatkalla aikaa, jonka voisin viettää perheen kanssa, ja vastineeksi saisin verojen jälkeen muutaman satasen lisää indeksirahastoihin. Olisiko fiksumpaa vain laittaa rimaa vähän matalammalle, ja jatkaa nykyisessä hommassani, jossa pärjään aika hyvin aika pienellä vaivannäöllä, ja joka mahdollistaa suuremman vapaa-ajan? Olisi!

EVA:n tutkimus sanoo samaa. Tutkimuksen mukaan korkeammat tulot tuovat onnea vain johonkin 60-70000 euroon asti. Olen tämän rajan yläpuolella, joten lisätuloista ei ekstraonnea ole juuri odotettavissa. Tämän rajan jälkeen, korkean marginaaliverotuksen ansiosta, myöskään käteen jääviä lisätuloja ei juuri ole tiedossa. Minulle tämä tarkoittaa, että korkeimmissa tulodesiileissä, joihin itse olen onnistunut kapuamaan, pitää olla erityisen tarkkana sen suhteen, miten on valmis vaihtamaan vapaa-aikaansa ja stressiä palkkaan.

Vaikka omalla kohdallani tällainen vähempään tyytyminen on fiksu liike, uskon että yhteiskunnan kannalta toiminta on ei-toivottua. Progressiivinen verotus on hyvä asia, ja meiltä hyvätuloisilta kuuluukin ottaa tuhti osuus yhteiseen hyvään juuri samaisesta EVAn kaaviosta johtuen: verotuksen aiheuttama onnellisuuden vähentyminen on pienempää kuin pienillä tuloilla – mutta kun nyt olen kohdannut tuon 59,7% rajaveroasteen henkilökohtaisesti, uskon paremmin Etlan blogissa esiin nostettua väitettä, että verot todella vaikuttavat ihmisten haluun tehdä töitä.

[Uunituoreen tutkimuksen] mukaan verotuksen keventäminen kasvattaa työpanosta neljä kertaa voimakkaammin, kun huomioon otetaan verotuksen vaikutus koko työuraan (Kleven ym. 2023). Verotuksen kevennyksen vaikutus näyttääkin paljastuvan vasta työtehtävien ja -paikan vaihdoksissa.

Työuralla eteneminen perustuu näihin vaihdoksiin, ja palkka pääsee nousemaan selvästi helpommin vaihdosten yhteydessä kuin samassa työtehtävässä jatkettaessa. Esimerkiksi Riekhoff (2022) havaitsee tuoreessa suomalaistutkimuksessa, kuinka työpaikkaa vaihtavien palkat nousevat kaksi kertaa nopeammin kuin samassa työpaikassa jatkavien.

Lähde: Etlan blogi: Hallitusohjelman veropolitiikka jää puolitiehen

Korkean verotuksen ja maltillisten palkkojen maassa on hyvin kyseenalaista, miten paljon uralla kannattaa edetä. Isompi rooli tuo isommat stressinaiheet ja epämääräisemmät haasteet. Kun katsoo verokoneesta, moniko nykyisenkin työnantajani palveluksesa tienaa merkittäviä summia, on vastaantulevien tuttujen nimien määrä säälittävän alhainen. Uralla kiipiminen näyttää kannattavan vain, jos aikoo pelata pelin läpi aina uraputken korkeimmille palleille asti. Ne pallit vain ovat aika heiluvia, ja niitä on niin vähän että niille pääseminen vaatii uhrauksia joihin tällainen indeksisijoittava isä-ihminen ei ole valmis (saati että taidot, kyvyt ja riskinottohalu kantaisivat sinne asti).

Oli miten oli, olen nyt virallisesti sellainen laiska downshiftaaja, joka tyytyy vähempään ja tekee vähemmän töitä mukavamman elämän toivossa. Ja olen aika ylpeä että päädyin tähän ratkaisuun.

Ps. Tiedostan että tämä oli tällainen etuoikeutetun korkeastikoulutetun ihmisen ranttaus, ja että aika monelle 500€ kuukaudessa muuttaisi elämänlaatua merkittävästi. Jos kotona ei olisi taaperoikäistä odottamassa, tai mikäli en tulisi toimeen niin vähällä kulutuksella, valintani saattaisi hyvin olla erilainen. Ennen mahdollista tuohtumista, huomaa että tämän kirjoituksen tarkoitus on kuvata tämän hetkistä tilannettani, eikä toimia yleisohjeena kaikille.