Isyys toi elämääni huolen

Olen aina pohjimmiltani luottanut siihen, että selviäisin kutakuinkin mistä vain. Olen ihan fiksu, fyysisesti hyväkuntoinen ja siedän stressiä. Tarvittaessa olen myös hyvä kikkailemaan, joten vaikka murehdinkin asioista, olen ehkä yli-itsevarmasti luottanut siihen, ettei mikään ongelma olisi minulle ylitsepääsemätön.

Vanhemmuuden myötä tämä kaikki muuttui. En ollut enää vastuussa vain itsestäni, vaan myös lapsesta, ja samalla myös entistä syvemmin vaimostani, joka on etenkin vauvavuonna elintärkeä lapselle. Vastuun mukana elämääni tuli mukaan jotain, mitä siinä ei ennen oikeastaan ollut: huoli. Huoli niin terveydestä, turvallisuudesta kuin taloudellisistakin asioista.

Terveysrintamalla ensimmäistä raskaus- ja vauva-aikaa sävytti koronapandemia, ja otimme siihen liittyvät riskit tosissamme. Raskausaikana välttelin läsnätyötä ja firman tilaisuuksia, vaikka se olikin ajoittain kiusallista, kun monia sinkkuja ja dinkkuja korona ei enää kiinnostanut.

Vauvan syntymän jälkeen minulla oli suuri huoli siitä, että mitä jos kömpelyyksissäni rikon sen? Vauva on aivan älyttömän hauras olento, ja näin mielessäni, miten pudottaisin sen vahingossa tai toheloin muulla tavalla väsymyksen kourissa. Vannotin vaimoani, ettei jättäisi vauvaa olohuoneen lattialle makaamaan, sillä mielessäni näin skenaarion, jossa vahingossa astuisin vauvan päälle. Lapsivakuutuksen ottaminen tällaisen huolen keskellä tuntui rationaaliselta: potisimme varmasti normaalien lastentautien lisäksi monia luulotauteja.

Turvallisuuteen liittyvät huolet ovat näkyneet arkisella tasolla esimerkiksi niin, että raitiovaunussa asettaudun käytävän ja vauvan väliin, jotta voin tarvittaessa torjua horjuvat juopot ja muut häiriköt. Kadulla lastenvaunuja työntäessäni huomaan skannaavani vastaantulijoita sillä silmällä, onko odotettavissa, että he tekisivät jotain lasta uhkaavaa.

Aiemmin olisin varmasti kohauttanut hartioitani viime aikaisille katujengiuutisille, mutta nyt huomaan miettiväni, miten reagoida, jos lapseni joskus kymmenen vuoden päästä joutuisi tällaisen ryöstön kohteeksi. Miten hoitaisin homman niin, että lapseni kokisi olonsa taas turvalliseksi? Huomaan myös miettiväni, millä asuinalueella tai koulussa lapsella olisi turvallisinta ja pienin riski joutua tällaisten ryöstöjen tai vastaavien väkivallantekojen kohteeksi. Huomaan että mietteet alueellisen eriarvoisuuden kiihdyttämisestä tai koulushoppailun yhteiskunnallisista vaikutuksista eivät paina vaakakupissani ollenkaan, vaan priorisoin täysin lapseni turvallisuutta.

Kun Putin aloitti suurhyökkäyksen Ukrainaan, turvallisuushuolet pomppasivat ihan uudelle tasolle. Ostin kellarin täyteen hätävaratarvikkeita, pidin auton tankkia aina yli puolillaan, hommasimme lapsen passin kuntoon välittömästi, vaikkei mitään ulkomaanmatkoja ollut tiedossa, ja aloin jopa miettiä skenaarioita harmaan vaiheen ajalle. Vaimo ja lapsi Ruotsiin Tornion kautta, mutta menisinkö itse perässä vai jäisinkö tänne hoitamaan kotia ja kotimaata? En ole ikinä ollut mikään maanpuolustusintoilija, mutta lapsen myötä aktivoiduin myös MPK:n koulutuksissa.

Turvallisuuden ja terveyden lisäksi talouskin on huolettanut. Kun aiemmin pahimmassa taloudellisessa skenaariossa olisin voinut hypätä vaikka makaroni-ja-ketsuppi-linjalle ja muuttaa vanhempien peräkammariin, nyt nämä vaihtoehdot eivät olleet enää pöydällä. Jonkinlaiset primitiiviset luolamiesvaistot varmaan pomppasivat pintaan, sillä olin nyt vastuussa perheen ruokkimisesta ja toimeentulosta. Kikkailuvaihtoehdot olivat huomattavasti vähäisemmät.

FIRE (Financial Independence, Retire Early) -innostukseni, eli halu tavoitella taloudellista riippumattomuutta tai ainakin vapautta, kumpuaa isolta osaltaan näistä taloudellisista huolista. Taloushuolet ovat aika epätodellisia – säästöjemme avulla eläisimme tälläkin hetkellä kymmenisen vuotta, vaikka tulot nollaantuisivat, mutta haluni on päästä sellaiseen vyö-ja-henkselit-varmuuteen, jossa en ole työnantajan mielivallan alaisena.

Luulen, että tämä suunnaton huolehtiminen on jonkinlainen pitkän huolettoman dinkkukauden jälkeinen hyperaktivoituminen. Vähän niin kuin olisi viettänyt viikon hieman liian lämpöisessä kerrostalossa, ja sitten lähtisi pihalle pakkaseen. Kylmä on tällöin huomattavasti kouriintuntuvampaa. 

Parin ensimmäisen vanhemmuusvuoden jälkeen pahin vauhkoilu alkaa jo helpottaa, ja tämän vastuun kanssa oli jo oppinut elämään, mutta nyt toisen vauvan tulon jälkeen näköjään monet näistä huolista pulpahti jälleen pinnalle, vaikkakin vähän miedompina. Korona on unohdettu, mutta RS-virus on otsikoissa; Putin on edelleen hullu vaikka vähän heikompi sellainen; inflaatio laukkaa ja korot eivät näytä laskevan. Ehkä tämä tästä taas parin vuoden päästä.