Tuuliviiri rauhaton mun suunnitelmani on

Ilmeisesti minulla on taas ollut liikaa luppoaikaa iltaisin, kun olen pohdiskellut elämäni suuntaa – etenkin työelämän.

Koko tämän blogin lähtöajatus on, että jään toisen lapsemme kanssa pitkälle isyysvapaalle, ja sen jälkeen kevennän työelämässä vaihtamalla esimerkiksi nelipäiväiseen työviikko tai johonkin tukevasti mukavuusalueella olevaan työtehtävään. 

Tämä ajatus kumpuaa siitä, että sijoitusomaisuuteni pitäisi kaiken järjen mukaan riittää eläköitymiseen ennen kuuskymppisiä, jos vain annan sen kasvaa rauhassa. Laskujeni mukaan olen niin sanotusti Coast FIRE, jossa korkoa korolle ilmiön pitäisi kasvattaa salkkuni muhkeisiin mittoihin ennen eläkeikää, eikä lisäsäästäminen ole enää taloudellisesti välttämätöntä.

Kun rahat riittävät ja kun rahan tarkoitus on täyttää nimenomaan tarpeitani, ei loputtomasti kasvavia halujani, keventäminen vaikuttaa fiksulta strategialta. Aikaa voi käyttää muuhunkin kuin palkkatyöhön. 

Mutta samalla huomaan, että ajatuksiini on hiipinyt halu kivuta uralla eteenpäin ja tienata enemmän.

Miksi ihmeessä? Listaan tähän joitain tunnistamiani ajureita, jotta saan ajatuksiini selvyyttä.

Pomot stressaavat vähemmän

Olen ollut vähän vastahakoinen hakemaan merkittävästi vastuullisempia tehtäviä, koska stressi tappaa, eikä lyhyempi elämä ole rahan arvoista – varsinkaan, kun en välttämättä tarvitse niitä rahoja.

Mutta onko vastuullisempi työ oikeasti stressaavampaa?

Ekonomi-lehden taannoisessa numerossa (sen, jossa Jukka Lepikkö oli kannessa) käsiteltiin tätä ilmiötä. Artikkelissa kerrottiin kyselytutkimuksesta, jonka mukaan johtotehtävissä olevien stressitaso ei olekaan korkeampi vaan itse asiassa usein matalampi kuin alaisilla. Työelämän vastenmielisimpiä piirteitä ovat muiden aiheuttamat hidasteet, ja johtajana niitä on vähemmän. Johtaja pääsee johtamaan myös itseään ja vaikuttamaan elämäänsä. 

Tämä kyselytutkimus osuu yksiin omien kokemuksieni kanssa. Nykyisessä työssäni minulle tarjottiin lisävastuuta ja alaisia, ja olen huomannut, että vaikka kompensaationi ja vastuualueeni kasvoi, ei stressin määrä ole juuri muuttunut. Ehkä johtavassa roolissa oman elämänsä omistajuuden tunne on suurempi, mikä taas tekee työstä henkisesti kevyempää.

Jos siis ylenemällä saa sekä vähemmän stressiä että enemmän rahaa, onko se sittenkin win-win?

Korkeapalkkaiset työt ovat kiinnostavampia

Tiedän jo nyt, etten tule täysin lopettamaan työntekoa, vaikka salkkuni kasvaisi eläköitymiseen riittäväksi. En usko että laakereilla lepäily sopisi minulle, sillä olen aika suorittajatyyppi. Tätä vasten olen pohtinut, mitä tekisin, jos raha ei olisi ongelma. 

Pidän ongelmanratkaisusta, strategioiden luomisesta ja jopa muiden coachaamisesta. Maailma on sillä tavalla hassu paikka, että kun näitä juttuja tekee työelämässä, siitä kompensoidaan kivasti. 

Jos jatkan työskentelyä joka tapauksessa, minun kannattaa tehdä asioita joista pidän, ja kun mielekkäimmät työt ovat niitä, joista maksetaan paremmin, miksi en ottaisi siitä hyötyä irti? Ehkä uraportaiden ylemmälle rapulle pyrkiminen onkin fiksua?

Kateus, tai ehkä extra-turva?

Ura-ajatusten yhtenä ajurina tunnen myös sellaisen pienen, positiivishenkisen kateuden, tai olisiko ihailu parempi termi? Luen Taloudellisen ajattelijan blogia säännöllisesti. Hän on tietoisesti ja onnistuneesti tavoitellut korkeampia tuloja ja urakehitystä. Blogissaan hän kertoo säästävänsä suurten tulojensa ja ainakin tuloihin nähden maltillisen kulutuksensa ansiosta normaalin ihmisen palkan verran joka kuukausi. Mietin, minkälaista lisäjoustoa tällainen säästösumma toisi elämään. Hänen taloutensa on käytännössä luodinkestävä.

Rahan tärkein tehtävä minulle on luoda turvaa ja lisätä elämän optionaalisuutta.

Vaikka korkoa korolle -laskurien loppusummat näyttävät houkuttelevilta, mutta ne eivät ole varmoja. Laskuri kertoo odotusarvon, mutta lopputulemien jakauma on paljon laajempi, ja on mahdollista, että 20 vuoden päästä sijoitussalkkuni on jopa pienempi kuin nyt.

Korkeat palkkatulot olisivat paras hätärahasto, ja suurempituloisena turva on suurempi.

Yllättävät mahdollisuudet

Ehkä viimeisimpänä ajurina näille urapohdinnoille toimii se, että aika yllättäen minulla on edessäni muutamia erittäin kiinnostavia uramahdollisuuksia. Sellaisia, joita en ole uskonut avautuvan ainakaan kovin helpolla, ja joiden avulla voisin loikata tukevasti organisaatiopyramidin huippua kohti.

Nämä mahdollisuudet ovat vasta pieni kajastus ovenraosta, mutta ne ovat herättäneet luontaisen kilpailuhenkisyyteni. Minussa on herännyt halu testata, mihin kykyni riittävät. 

Samalla kompensaatio olisi tukevasti parempi kuin aiemmissa skenaarioissani, ja kivitalohaave olisi lähempänä toteutumista.

Joten, mitä tehdä?

Alun perin olin päättänyt keventää, mutta toisaalta huomaan ajattelevani myös toiseen suuntaan. Ehkä keventämisen sijaan minun pitäisi hetkeksi painaa kaasua etenkin nyt kun siihen olisi kiinnostava tilaisuus.

Tai sitten olen vain levoton tuuliviiri, joka pyörii suunnitelmista toiseen.