Isyysvapaa

Isyysblogi, jossa kirjoitetaan aika paljon rahasta ja taloudellisesta riippumattomuudesta

Vanhemmuus vaatii sosiaalisia taitoja, joita minulla ei ole

Isyydessä yllätti, miten vahva on tarve puolustaa omaa lastaan.

Olen aina ollut melkolailla välinpitämätön sen suhteen, jos joku naljailee minulle. Ennemmin lähden mukaan heittämään vitsiä itsestäni kuin pahastun, ja jos tiedän että vastapuoli sen kestää, kettuilen takaisin. Lastani kohtaan suuntautuvien vitsien suhteen toleranssini taas näkyy olevan kutakuinkin nollassa.

Esimerkiksi eräänä aurinkoisena kesäpäivänä olin taaperomme kanssa leikkipuistossa. Lapsen naama ja kaikki muut näkyvät ihoalueet oli vuorattuna sellaisella ihon pinnalle jäävällä mineraaliaurinkorasvalla, jota me suorittajavanhemmat käytämme, sillä siitä ei imeydy lapseen kemikaaleja samaan tapaan kuin normaalista näkymättömästä rasvasta.

Leikkipuistossa eräs isä yritti aloittaa keskustelua vitsiksi tarkoitetulla kommentilla, että lapseni muistuttaa ”kermakakkua” valkoiseksi maalattuine naamoineen. Jos kommentti olisi kohdistunut minuun, olisin naurahtanut ja jatkanut vitsiä. Nyt mieleni teki puolustaa lastani ja jyrätä tämän hyypiön yli. Ymmärsin, että sisäisestä kuohunnastani johtuen sanoisin suuni avatessani miehelle jotain erittäin sopimatonta, ja samalla saisin mielipuolen maineen muiden lähettyvillä olevien vanhempien keskuudessa. Mielenkuohunnasta johtuen en keksinyt mitään sopivaa sanottavaa, vaan päädyin vain katsomaan tyyppiä murhaavasti ennen kuin hipsin lapseni kanssa pois tilanteesta.

Olen sellainen tyyppi, joka pyörittelee tällaisia huonosti sujuneita sosiaalisia tilanteita päässään kuukausia. Ja kun sanon kuukausia, tarkoitan oikeasti vuosia, mutten kehtaa myöntää sitä. Tässä tilanteessa kaivelemaan jäi etenkin se, etten osannut puolustaa lastani tilanteen vaatimalla tavalla. Eihän tuo edes ollut mikään kovin paha kommentti, ja kieltämättä tuollainen vitivalkoiseksi maalattu pikkuinen näyttää huvittavalta. Kieltämättä voimakkaan sisäisen tunnereaktion taustalla saattoi olla isona tekijänä se, että olin univajeinen ja lopen uupunut, kun emme vieläkään nukkuneet lapsen kanssa läpi yön, mutta toivoisin olevani tuollaisissa tilanteissa niin sosiaalisesti taitava, että olisin osannut osoittaa kommentin asiattomuuden ilman yli- tai aliampumista.

Vastaavia tilanteita on tullut muitakin. Miten toimia, kun joku toinen lapsi käyttäytyy hiekkalaatikolla huonosti, eikä hänen vanhempansa reagoi tapahtumaan mitenkään? Entä kun teinit käyttäytyvät leikkipaikan vieressä niin kuin teinit käyttäytyvät, ja oma taapero ihmettelee menoa? Entä kun joku tuntematon täti ilmaantuu pätemään lapsenkasvatuksellisissa asioita hetkellä, jolloin tilanteen hallinnoinnin kanssa on muutenkin täysi työ?

Ongelma näissä hetkissä on, että ne kaikki ovat minulle uudenlaisia sosiaalisia tilanteita, eikä minulla ole niihin valmista työkalupakkia, josta ammentaa. Angstailuani lisää se, että tiedostan toimivani näissä uusissa tilanteissa myös uudessa roolissa, ja vielä kahdessa eri roolissa: toisaalta olen vertaisena tämän sosiaalisen tilanteen vastapuolen kanssa, ja toisaalta lapseni katsoo minua koko ajan alaviistosta vanhempana, roolimallina. Opetan lapselleni sosiaalisia taitoja, joita vasta itsekin opettelen.

Ennen lastani olen elänyt elämääni välittämällä lähinnä omasta ja läheisteni hyvinvoinnista, ja antanut muiden sekoilla miten haluavat, mutta nyt tuntuu, ettei se enää käy. Jos sallin toisen lapsen huonon käytöksen, oma lapseni saattaa oppia, että huonolla käytöksellä saa tiettyjä etuja muiden keskuudessa. Jos annan teinien riehua, lapseni voi kokea turvattomuutta tai poimia isommilta lapsilta huonoja käytösmalleja. Jos annan tuntemattomien kävellä ylitseni, lapseni oppii kuinka olla selkärangaton.

Murehdin, miten lapseni oppii toimimaan hankalissa sosiaalisissa tilanteissa, jos roolimallinsakin on näin avuton. Joitain toimintamalleja olen jo oppinut:

  • Teinien kanssa pitää olla varovainen, ettei pakota heitä pistämään hanttiin. Sun Tzun Sodankäynnin taito -kirjassa neuvotaan jättämään viholliselle kultainen silta, jota pitkin perääntyä. Samoin teinien pitää pystyä pakenemaan paikalta kunniakkaasti. Samalla on tärkeää viestiä olemuksellaan olevansa tilanteen herrana, eikä jättää heille neuvottelunpaikkaa. On hyvä puhutella suoraan sitä lauman Alfa-teiniä, samalla tiukasti silmiin tuijottaen.
  • Huonosti käyttäytyvien lasten kohdalla, jos heidän vanhempansa eivät osaa reagoida tilanteessa, toimin niin kuin toimisin omani kohdalla. Puutun peliin, ja kerron ettei käytös sovi. Mielestäni koko kylä kasvattaa on hyvä periaate, ja olen valmis toimimaan sen periaatteen mukaisesti, vaikka joku olisikin eri mieltä.
  • Kermakakkuilijan kanssa toimisin nyt vuoden analyysin jälkeen seuraavasti: kun hän sanoo hölmön kommenttinsa, toistan lakonisesti ääneen, mitä hän juuri teki. ”Sinä naureskelet puolitoistavuotiaan ulkonäölle.” Sen jälkeen olen hiljaa, ja annan hänen reagoida. Tämän poimin Never split the difference -kirjasta, jossa sitä kutsutaan peilaamiseksi – mirroring.

(Nämä tilanteet ovat aika kesyjä. Hatunnosto sille äidille, joka uutisten mukaan näki Snapchatissa, kun hänen lastaan pahoinpidellään, ja joka reagoi ainoastaan ottamalla kiusaajien puhelimet talteen ja viemällä ne poliisille. Jos minulla kuohuu kermakakkukommentista, en osaa kuvitella miltä hänestä tuntui videon nähdessään. Olen pelannut tätäkin skenaariota päässäni useita kertoja, ja päätynyt siihen, että samassa tilanteessa toimenpiteet pitäisi kohdistaa ensisijassa näiden kiusaajien vanhempiin, sillä kiusaajat ovat vielä lapsia, vaikka kusipäisiä lapsia ovatkin.)

Leikkipuiston pelisäännöt

Sosiaalisena tumpelona olen varmasti itsekin aiheuttanut turhaa pahaa verta varomattomilla kommenteillani. Vieraiden lasten ja yliherkkien, yliväsyneiden vanhempien kanssa toimiessasi olisi hyvä pitää mielessä, että kävelet miinakentällä. Pienikin varomaton sivuaskel voi aiheuttaa sinulle pysyviä haittoja.

Tässä muutama sääntö, jotka yritän pitää mielessäni leikkipuistoissa:

  • Älä kommentoi lapsen ulkonäköä, edes positiviisesti. ”Onpa hänellä kivat silmät” voikin äidin mielessä muistuttaa siitä, että synnytyksessä lapsella oli pieni happivaje – menikö silmissä jokin vinoon silloin? ”Onpa hän kasvanut isoksi” kääntyy mielessä siihen, että lasta syötetään liikaa, ja ”onpa pikkuinen” syyllistämiseksi huonosta imettämisestä. Sano että ”voi että miten söpö” – se ei mene koskaan pahasti pieleen.
  • Älä viittaa sukupuoleen. Vauvat ja taaperot näyttävät ihan samalta, ja vaatteiden värien perusteella arvailu ei ole kovinkaan hyvä konsti. Jos arvaus menee pieleen, viha on taattu. Käytä termiä ”kaveri”, esim. ”voit laskea liukumäestä heti kaverin jälkeen”.
  • Älä puhu nimellä, ellet ole siitä aivan varma. Vaikka toisen lapsen nimen muistaminen on hieno tapa saada syvempiä tuttavuussuhteita, väärä nimi on valtava miinus. Käytä kiertoilmauksia, ja utele nimi joltain toiselta vanhemmalta jos et muuta keksi.
  • Älä ikinä myönnä, että teidän lapsi nukkuu hyvin. Univajeinen, kateellinen vanhempi on vaarallinen vihollinen.

Näiden kieltojen lisäksi olen pitänyt itselläni yhtä tärkeää sääntöä: tervehdin kaikkia leikkipuiston vanhempia aina, kun sinne menen, ja yritän myös aloittaa small talkin heidän kanssaan, jos vain mahdollista. Kumpikaan näistä ei tule minulta luonnostaan, mutta pakotan itseni tekemään näin useastakin syystä:

  • Jos en tervehdi vanhempaa ja lapsillemme tulee jokin vanhemman huomiota vaativa tilanne, tilanteeseen puuttuminen on paljon kiusallisempaa.
  • Tulen todennäköisimmin törmäämään tähän vanhempaan joskus myöhemminkin, sillä asumme samalla alueella ja meillä on saman ikäiset lapset. Jos en juttele hänen kanssaan heti alussa, on myöhemmin kynnys korkeammalla.
  • Lapseni oppii, että ihmisille jutellaan. Uskon että sosiaaliset taidot ovat elämässä menestymisen kannalta kaikkein tärkeimpiä riippumatta siitä, millä alalla hän toimii isona.
  • Aika menee nopeammin, kun juttelen toisille.

Vaikka itsekin olen sosiaalinen tumpelo, on käsittämätöntä, miten moni vanhempi vain astelee puistoon, ja käyttäytyy muita puistossa olijoita kohtaan niin kuin olisivat juopon kanssa raitiovaunussa. Katse kengänkärkiin ja ollaan niin kuin ei oltaiskaan.

Viimeisenä vinkkinä mahtava tapa saada ikuisia ystäviä muista vanhemmista: kaverini lähetti taaperomme synttärinä täysin yllättäen onnitteluviestin meille. Hän oli varmasti laittanut kalenteriinsa muistutuksen joskus aikanaan, ja tämän pienen eleen vaikutus oli minuun lähes vavahduttava. Tätä pitää alkaa tehdä itsekin.

Jos tykkäsit, niin jaa blogi somessasi, ja seuraa minua Twitterissä tai Instassa, kumpi nyt on enemmän juttusi.

Liity postituslistalleni, niin saat ilmoituksen kun artikkeleita. En jaa sähköposteja ulkopuolisille tahoille.

Yksi vastaus artikkeliin “Vanhemmuus vaatii sosiaalisia taitoja, joita minulla ei ole”

  1. […] Vanhemmuus vaatii sosiaalisia taitoja, joita minulla ei ole […]

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *